18 huhtikuuta 2006

Kevätahdistusta rinnassa

Kevät on ihan liikaa. Kaikki tää aurinko, kurkun päässä joka päivä pala. Kun kesäpäivät ovat loputtoman pitkiä ja laiskoja, kaikki tietävät, että keväässä on sen sijaan jotain maanista ja rintaa painavaa ja pulssia liikaa nostavaa. Keväällä muistaa taas kaikki ihmiset joiden kanssa asiat ovat joskus jääneet sopimatta ja kaikki taakse jääneet onnettomat rakkaudet ja ihmiset keitä ei ole saanut ja kaikki typerät teot, ihan samalla tavalla kun huomaa, että asunto on ihan pölyinen ja ikkunat tarpeettoman likaiset.

17 huhtikuuta 2006

Pääsiäinen on ollut rattoisa. Olen käyttänyt aivan liikaa rahaa ja juossut aivan liikaa baareissa. Eilen olin katsomassa rockvisailun sm-kisoja Bellyssä. Osasin vastata korkeintaan viiteen kysymykseen, kuten siihen, missä maissa Jimi Tenor on asunut.

Kilpailussa oli yhdeksän neljän hengen joukkuetta, eikä yhdessäkään joukkueessa ollut yhtään naista.

14 huhtikuuta 2006

Haussa sugar daddy?

Tein Veloenan kautta löytämäni testin siitä, millaisista miehistä pidän.

You seem to go for blonde men. You like facial hair, be it a goatee and moustache or a full on furry-face. It appears you prefer the older man too. Anyone for a sugar daddy ;o) Ideal man: Matthew McConaughey.

Öh, mistä niitä blondeja sugar daddyjä löytyy?

Asunnottomat

Luin Pressosta debattia siitä, onko Hietaniemenkatu sopiva paikka asunnottomien asuntolalle. Toinen osapuoli oli HYY:n hallituksen pj Maija Jäppinen, toinen oli töölöläinen äiti.

Mä yritän ymmärtää sen töölöläisen äidin tunteita, mutta ei vittu onnistu. Musta on vastenmielistä ja itsekästä yrittää torpata hanke, joka on niin tärkeä ja kiirellinen ja jossa on äärimmillään kyse ihmisten hengistä. Millaisia arvoja se töölöläinen äiti haluaa lapsilleen opettaa? Että omien lapsien suojelun nimissä muiden ihmisoikeuksia voi talloa? Että asunnottomien kuuluisi olla jossain sellaisessa paikassa, jossa on kaikkea muutakin ällöttävää, kuten esimerkiksi köyhiä ihmisiä, eikä häiritsemässä keskiluokkaista idylliä?

Luin KY:n keskustelufoorumilta lisää aiheesta. Mikä ihmisessä on nyrjähtänyt, jos pelkää asuntonsa arvon laskevan tai "Helsinki-kuvan" kärsivän, jos yritetään hoitaa yhteiskunnallista ongelmaa, joka ihan oikeasti on olemassa, vaikka spuget kärrättäisiin esteettisenä ongelmana Vuosaaren kaatopaikalle? Joku kirjoitti ilmeisen tosissaan, ettei asuntolaa ole järkeä laittaa hienolle arvoalueellle, koska ihmiset ovat muuttaneet sinne juuri alueen arvokkuuden takia. Voi itku.

Tämä kaupunki on myös asunnottomien koti, ihan yhtä lailla kuin pashminahuiviinsa kietoutuneen ekonominkin. Ja sivistysvaltiossa ihmiset eivät jäädy kuoliaaksi puiston penkeille.

11 huhtikuuta 2006

Kadehtimista

Kateus jan yhteiskunnan sosiaalinen kontrolli ovat sisaruksia. Huomaan kadehtivani asioita, joita en oikeasti edes haluaisi arvostaa.

Mä olen viime aikoina kieriskellyt eräänlaisessa ammatillisessa kateudessa ja jonkinlaisessa aamuöinä valvottavassa urapaniikissa. Jossain vaiheessa ehdin jo luulla, että mulle riittäisi varsin hyvin se, että saan elantoni työstä, joka on ihanaa, jota pidän tärkeänä, johon ei liity ylittämättömiä eettisiä ongelmia ja jonka avulla asioihinkin voi vaikuttaa. Silti mä huomaan havahtuvani yöllä pelkäämään, ettei musta koskaan tule yhtään mitään.

Pelot tuntuvat hävettävältä: pitäisihän mun oikeasti tietää, mikä elämässä on tärkeää, että muiden menestys ei ole multa pois, että mun kaiken lisäksi pitäisi tavoitella asioita, jotka oikeasti ovat tosia ja oikeita ja hyviä. Että mun ei pitäisi olla pyrkyrimäinen olento, joka tavoittelee sosiaalista statusta. Että mun pitäisi tietää, että hyvänä tyttärenä, siskona, kummitätinä ja ystävänä oleminen on paljon merkittävämpää ja hienompaa ja tavoiteltavampaa kuin se, että on jotain. Pitäisi pitäisi.

Ehkä mun pitäisi yrittää suhtautua ammatilliseen kehitykseen kuin joogaan: keskittyen intensiivisesti pelkkään tekemiseen ja siitä nauttimiseen ja riittävään lepäämiseen, vapautuen suorittamisen ja kehittymisen pakosta ja itsensä vertailusta muihin. Kyllähän mä tämän kaiken tiedän. Mutta se on vaan ihan hirveän vaikeaa.

10 huhtikuuta 2006

Kevät ja hai-saappaat

Ulkona sataa valtavan suuria lumihiutaleita, tänään aion mennä ostamaan itselleni uudet tummansiniset hai-saappaat. Miksei kevät jo tule.

Olen kauhean väsynyt, olen ollut viikonlopun Kuopiossa ja nukkunut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vain muutamia tunteja. Kun menin Kuopioon lauantaina aamupäivällä, junan ravintolavaunun tunnelma oli kuin ruotsinlaivalla. Eilen kotiin palatessani en enää edes uskaltautunut koko ravintolavaunuun.

Junat on kyllä kaikkein hienoin kulkuväline. Raideliikenne ylipäätään: olen aina asunut paikallisjunan, metron tai raitiovaunun lähettyvillä enkä mene bussilla kuin pakosta. Mä pidän junassa istumisesta ja siitä, ettei tarvitse tehdä erityisesti mitään. Voi vaan luottaa siihen, että juna menee varmasti tuttua reittiään ja saapuu perille jotakuinkin luvattuun aikaan. Voi katsella maisemia ja jutella levottomia juttuja matkakumppanilleen, lukea kirjaa tai naistenlehtiä ja kuunnella mp3-soitinta. (Onko sille jo joku teinarinimitys, kuten ämppäri?) Mua ei ole koskaan haitannut se, ettei ole mitään tekemistä.

Kevät ja hai-saappaat

Ulkona sataa valtavan suuria lumihiutaleita, tänään aion mennä ostamaan itselleni uudet tummansiniset hai-saappaat. Miksei kevät jo tule.

Olen kauhean väsynyt, olen ollut viikonlopun Kuopiossa ja nukkunut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vain muutamia tunteja. Kun menin Kuopioon lauantaina aamupäivällä, junan ravintolavaunun tunnelma oli kuin ruotsinlaivalla. Eilen kotiin palatessani en enää edes uskaltautunut koko ravintolavaunuun.

Junat on kyllä kaikkein hienoin kulkuväline. Raideliikenne ylipäätään: olen aina asunut paikallisjunan, metron tai raitiovaunun lähettyvillä enkä mene bussilla kuin pakosta. Mä pidän junassa istumisesta ja siitä, ettei tarvitse tehdä erityisesti mitään. Voi vaan luottaa siihen, että juna menee varmasti tuttua reittiään ja saapuu perille jotakuinkin luvattuun aikaan. Voi katsella maisemia ja jutella levottomia juttuja matkakumppanilleen, lukea kirjaa tai naistenlehtiä ja kuunnella mp3-soitinta. (Onko sille jo joku teinarinimitys, kuten ämppäri?) Mua ei ole koskaan haitannut se, ettei ole mitään tekemistä.

04 huhtikuuta 2006

Morrissey!

Tänään näen Morrisseyn! Aamulla olin hammaslääkärissä kello kahdeksalta, koska ajattelin, että hammaslääkäri on hyvä laittaa kevään odotetummaksi päiväksi, niin se ei tunnu niin kauhealta. Eikä se ollut kauheaa, oikeastaan enemmän kuin itse operaatio mua pelottivat hammaslääkärin mahdolliset moitteet. Mutta hammaslääkäri oli mukava ja hammashoitaja rupatteli Lapin matkastaan samalla kun ne laittoivat suuhuni uuden paikan. Nyt sitä on pakko kosketella koko ajan kielellä.

Mä rakastan Morrisseytä. Se on ainoa artisti, jota kohtaan tunnen puhdasta, naiiivia faniutta. Haluaisin kertoa sille kaikista sydänsuruistani. On ihana ajatus, että Morrissey on luopunut selibaatistaan ja kulkee nykyään pitkin Rooman katuja onnellisesti rakastuneena.

"Ihmiset tulevat luokseni ja sanovat, että muutin heidän elämänsä. He sanovat: 'Kun olin teini-ikäinen, sinä autoit minua selviämään hamsterini kuolemasta' tai jotain vastaavaa, ja tunnen ylpeyden aallon."

Mä rakastan Morrisseytä.

03 huhtikuuta 2006

Voileipiä, uskottavuutta ja nelikymppisiä miehiä

Taas pitkän aikaa kirjoittamatta. Veloena haastoi voileipäblogiin. Voileivistä kertominen on mulle hieman noloa, koska voileivät ovat rakkain syntini ja turvaruokani. Maanantaisin saatan väsyttävän viikonlopun jälkeen tulla kotiin ja tehdä itselleni ihan hävyttömän syntisen voileipäherkun (tai oikeastaan patongin). Äiti tekee mulle yhä lämpimiä voileipiä, vaikka lähentelen kovaa vauhtia kolmeakymmentä. Ja ystäväni Johannan tekemät leivät ovat taivaallisia.

1) Syntinen patonki: Valkosipulipatonki, pestoa, tomaattia, fetaa, paprikatäytteisiä oliiveja.

2) Äidin lämpimät leivät: Paahtoleipää, tomaattia, kermajuustoa, oreganoa, paistetaan uunissa.

3) Johannan taivaalliset leivät: Maalaispatonkia, sinappia, suolakurkkua, tomaattia, cheddarjuustoa.

Voileivistä ihan toiseen juttuun, mietin nimittäin suhdettani uskottavuuteen. Mulle ei jostain syystä ole uskottavuus koskaan merkinnyt mitään. En ole oikein ymmärtänyt sen tavoittelijoita, ja koen ihmiset, jotka yrittävät vaikuttaa uskottavilta vähän epäluotettaviksi ja vastenmielisiksi.

Opiskelija- ja nuorisopolitiikassa uskottavuutta tavoittelevia ihmisiä on aika paljon. Mitä nuorempia ne ovat, sitä kylmemmät väreet selkäpiitä kulkevat. Kun kaksikymppinen luopuu murteestaan tai kaupunkilaisesta puhetyylistään ollekseen uskottavampi, se on pelottavaa ja jopa inhottavaa. Ehkä kyse on toisaalta viattomasta epävarmuudesta, siitä, että kuvittelee että ihmisen pitäisi muuttua, kun sen elämänpiiri ympärillä muuttuu. Että pitäisi pakottaa itsensä johonkin valmiiksi määriteltyyn muottiin tullakseen hyväksytyksi. Että vihreän pitäisi näyttää hipiltä tai oikeistolaisen porvarillisen tyylikkäältä.

Ihmisten hyväksytyksi tulemisen tarve on loputon. Joku paikkailee sitä alkoholilla, joku holtittomalla seksillä, joku menestyksellä työelämässä, joku julkisuudella hintaan mihin hyvänsä.

"Sä kestäisit julkisuuden, koska et välitä mitä ihmiset susta ajattelevat", sanoi ystäväni eilen. (En siksi että haluaisin julkisuutta - puhuimme julkisuudessa elävien tuttaviemme paineista.) Mä en ole ikinä tullut ajatelleeksi, etten muka välittäisi, mitä ihmiset musta ajattelevat: mähän välitän siitä ihan kauheasti. Ahdistun arvostelusta ja haluan olla pidetty. Mutta ehkä ystävä oli tavallaan oikeassa: saatan miettiä muiden puheita ja masentua lyhyeksi hetkeksi, mutta sitten kokoan itseni, ravistelen mekkoani ja jatkan eteenpäin. Hyväksynnän tavoittelu on kyllä iso osa mua, mutta uskottavuuden tavoittelun kanssa sillä ei jostain syystä ole tekemistä. Ehkä mua on koko mun elämäni rakastettu niin paljon, että en tajua, etten olekaan kaikkien mielestä lainkaan rakastettava, enkä osaa siksi surrakaan sitä. Tai ehkä etsin hyväksyntää vain tietynlaisilta ihmisiltä.

Eilen pohdimme myös, kuinka ihania monet nelikymppiset miehet ovat. Niiden ei tarvitse olla seurueen keskipisteenä, ne jaksavat kuunnella ja olla käsittämättömän cooleja. Ja mä rakastan naururyppyjä.

Toivottavasti tämä yhtäkkinen nelikymppisten miesten fanitus ei johdu silkasta omasta ikäkriisistä.

eXTReMe Tracker